sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Semmonen oikea rakkaustarina

Tämän tekstin kirjottamista ja julkasemista oon tavallaan vältelly - on joskus ollu niitä päiviä, kun se on ollu hyvä ajatus ja kirjottaminen on ollu helpompaa. Niitä päinvastaisiakin on ollut, ehkä jopa enemmän. Mutta tässä nyt kuitenkin se henkilökohtaisempi teksti, mitä osa onki oottanu niinku nousevaa kuuta.


Tarina alkaa siitä, kun olin noin nelivuotias ja me oltiin kylässä minun vanhempien kavereiden luona, joilla oli meiän ikäsiä lapsia. Juoksin siis ihan innoissaan niiden nurmikolla, just tämän samaisen ihmisen kanssa. Tosin kauan aikaa sitten, koska en ihan enää eilen ollu neljä. Jos aloittaisin tarinan kertomisen siitä päivästä (jota en edes muista), tarinan kertomisessa menisi ikuisuus ja en edes kertoisi sitä tarinaa, minkä aion nyt teidän kanssa jakaa.
Tarinan minun ensirakkaudesta.

Siinä mie sitte olin. Kaukana kotoa menossa syömään, kunnes käännyin ja se oli siinä. Sanoin ehkä ennen sitä päivää, että rakkautta ensisilmäyksellä ei ole ja sanon ehkä tuon päivänkin jälkeen niin, mutta kaukana se ei siitä ollut. Muistan ne ihanat keltaiset toppahousut sinisillä läiskillä aina, vaikka ne olikin aika karmivat. En uskaltanu mennä puhumaan sille siinä hetkessä, mutta mulla kutkutti mahan pohjassa, että jotaki on pakko tehä ja sanoa.
       Parissa päivässä ehin kattoa sen perään moneen kertaan, vaihtaa monta katsetta ja hymyä. Sain tietää alussa maininneestani pikku-minäni juoksentelusta. Sain tietää monta juttua ja lisätä sen Facebook-kavereihin. Viimisen parin tunnin aikana, kun olin siellä, tuli semmonen nyt on pakko tehä jotaki -tunne ja niimpä mie tein. Mie puhuin sille ehkä pari sanaa ja se vastas mulle. Enempää ei tarvittu.

"Mie haluaisin tutustua sinuun, mutta mie en tiiä, mitä mie puhuisin", oli aikalailla ne sanat, joiden jälkeen me alettiin puhumaan armottomasti joka päivä. Mie en ees muista, mistä kaikesta me puhuttiin aina, mutta juttua kumminki riitti. Jossakin vaiheessa aiheet meni syvällisemmäksi ja molemmat pääsi toisen ihon alle - niihin tunteisiin, joista kumpikaan ei ollu kertonu kenellekkään.



Olin jossain vaiheessa kipeäkin viikon ja vaikka se istu koulussa, se silti aina jutteli ja piristi minun päivää. Jossakin vaiheessa alettiin videotsättäilemäänkin ahkerasti. Ei me välttämättä ees puhuttu mitään - katottiin vaan toisiamme koko ajan ja hymyiltiin sairaasti. Jossain vaiheessa molempien perheet alko huomaamaan, että sama naama näkyy ruudulla joka kerta, kun ohi menee ja ruokapöydästä lähdetään melkein juosten koneelle tuijottamaan sitä ihmistä siellä vähän kauempana.

Muistan, ku kysyin joskus siltä, mistä lähtien se oikein alko tykkäämään minusta ja se ei oikein osannu sanoa päivää tai tarkkaa aikaa (tietenkään), mutta vastaukseksi sain "Se tapahtu hitaasti, mutta varmasti".
             Voi kuulostaa aika inhottavalta, mutta kerran se kerto mulle, miten se oli kuunnellu Lalehin Some die young -kappaletta ja alkanu miettimään, että mitä jos mie kuolisin. Se oli alkanu itkemään. Olin sille kuulema koko elämä.

Me nähtiin toukokuussa ekaa kertaa helmikuisen ensitapaamisen/-näkemisen jälkeen. Mulla oli hirveästi perhosia mahassa, kun ootin sitä keskustassa kauppakeskuksessa, että me mentäis yhessä Simerockin bändikisaa kattomaan. Ja sitte, kun se oli siinä, perhosia vaan tuli enemmän ja sydän alko sykkimään tiheämpää. Koska kumpikaan meistä ei jaksanu enää kuunnella musiikkia, me lähettiin sen kanssa kävelemään pitkin Rovaniemen keskustaa.

Kun koulut loppu, se tuli käymään Rovaniemellä taas. Me pyörittiin viikonloppu kaupungilla tai sitten vaan oltiin koomailemassa meillä. Kun kävin yksissä valmistujaisissa, niin se vaan oli meillä yksin - taisin kiirehtiä aika hopusti sieltä juhlista takasi meille, koska muistan, kun naapurintädit olivat kyselleet montakin kysymystä sen jälkeen. Vaikka tuntuu ikävältä sanoa, niin siinä viikonlopussa oli parasta se, kun me nähtiin viimistä kertaa ennen sen lähtöä. Sillon oli nimittäin niin ihana ja lämmin olo, vaikka molemmilla oli hyytävän kylmä.
Muistan, kun me siinä seisoskeltiin keskellä risteystä niin lähekkäin ja jotku mopopojat huuteli meille kaikkea ohi ajellessaan. Se tais olla se päivä, kun siellä missä se asuu, meidän jutusta tuli julkista. Minkäs sille voi, jos päätetään olla kaikkien kateltavina. Minua lähinnä nauratti, kun kuulin, mitä juttua meistä liikkuu siellä päin.

Kuudes kesäkuuta. Se oli se päivä. Jos mie oikein muistan, niin me taidettiin jutella siitä, mitä me oikein ollaan toisillemme, koska tuskin se edes jollekki meitä ei-niin-hyvin-tuntevalle vaikutti joltakin ihan muulta, ku pelkältä kaveruudelta. Ja taisin olla yhtä hymyä koko loppu päivän.
Ei me sitä koskaan laitettu Facebookkiin, mutta totta se silti oli. Se oli ihan aikusten oikeasti totta, ihan ilman niitä Facebook-onnitteluja ja kaikkien yleistä tietoutta asiasta.
Me alettiin seurustelemaan.

En kertaakaan käyny niillä koko aikana, vaikka juhannusviikolla mulla ois ollu mahollisuus lähteä käymään siellä Isin töiden mukana - se oli kumminki kesätöissä koko päivän, joten ei olis ollu mitään järkeä lähteä sinne. Se kumminkin tuli minun Isän kyydillä sitten sieltä tänne sen isosiskon kanssa.
          Me oltiin joka päivä taas yhessä, kun se oli täällä - varsinkin itse juhannuksena oltiin koko päivä toistemme lähellä. Se polki meille sillon joskus aamulla ja lähti vasta seuraavana aamuyönä neljän aikaan, kun olin ehtiny kattoa elokuvaa sen kainalossa, käyny herättelemässä ranskalaisia sen kanssa ja juhlistettu juhannustaki ihan kunnolla - laitettiin yhessä lippukin salkoon. Se oli ylipäätään eka kerta, kun laitoin lipun salkoon, ikinä. Sillon aamuyöllä meistä räpsittiin salaa ainoat pusukuvatkin, joita ei oo ikinä koskaan julkastu missään. Salaista materiaalia siis, mutta silti olemassa.

Kun me oltiin oltu kuukausi yhessä, olin Englannissa kielikurssilla ja muistan, miten kerroin siellä ihan innoissani Karolle, Arjalle ja Eerikalle välitunnin aikana ja vastaukseksi sain pitkiä "Aww" -lausahduksia. Mie kerroin niille juhannuksesta ja kaikesta. Illemmalla sitte laitoin viestiäki sille viitaten meiän kuukausipäivään. En muista, sainko sinä päivänä vastausta, koska meidän yhteydenpito oli aika harvaa minun kielikurssin ajan - mie laitoin sille aina välillä viestiä ja aina, kun pääsin koneelle, kirjottelin sille kaikkea Facebookissa (esim. kysyin, mitä se haluaa tuliaiseksi ja lähetänkö sille korttia).

Me ei puhuttu ennen riparia. Mie kyllä yritin laittaa sille viestiä ja jutella Facebookissa, mutta se ei ollu paikalla sen suunnistusleirien ja -kisojen takia. Riparin maanantai-iltana se laitto mulle viestin, missä se kerto selvinneensä kottiin turvallisesti ja miten sillä on ollu melkonen meno viime päivinä, joiden aikana sen puhelimestaki oli ehtiny loppua akku, eikä laturia ollu mailla halmeillakaan. Ja se kerto myös, että sillä oli tärkeää asiaa, jonka se haluais heti minun riparin jälkeen sanoa, kun pääsen koneelle.



Tiistai 24. heinäkuuta. Päivä, jolloin ootin hermostuneesti viestiä, jonka sain just ennen, kun meillä alko riparilla oppitunti seurustelusta ja kaikesta seksuaalisuuteen liittyvästä. Se oli luvannu kertoa sen tärkeän asian ja totta kai mulla pyöri mielessä pahin - en nimittäin koskaan osaa odottaa mitään hyvää. Olin koko edellisyön pyöriny hermostuneesti sängyssä ja Emma, Jonna ja Pinja oli yrittäny rauhotella minua.
          Luin sen viestin vasta meidän oppitunnin jälkeen, jolla olin ehtiny intoilla siitä, miten onnellisesti seurustelen, koska se liitty päivän aiheeseen. Kun me oltiin kävelemässä päiväjuomalle (aka välipalalle), niin luin sen viestin ja juoksin samantien itkemään vessaan. Kaikki ei enää ollu niin pumpulisen onnellista, mitä se vielä hetki sitten oli ollu. Mulle tuli vessaan kaveriksi yks isosista, jonka oon tuntenu partion kautta jo ikuisuuden. Uskokaa tai älkää, se päivä kuuluu minun elämäni paskimpien päivien top kymppiin, eikä oo ihan senkään listan hännillä.

Eka ajatus järkevä ajatus sen jälkeen mielessä tais olla se, että ei kai minun pidä laittaa sille kiitoskorttia minun rippijuhlista, koska ehdin kutsua sen sinne. "Kiitos, kun jätit minut, etkä tullu minun rippijuhliin".
Oon sinänsä onnellinen siitä, että se tapahtu minun riparilla, vaikkakin riparista sillon tuli osittain huonolla tavalla unohtumaton. Mulla oli kuitenki riparilla niin uskomattoman paljon vahvoja ja ihania ihmisiä (ja lähinnä naisia, koska vaan pappi oli mies) ympärillä lohduttamassa minua, enkä sillon voinu jäädä makaamaan sängyn pohjalle päiviksi, mitä olisin varmaan kotona tehny. Me kirjoitettiin riparilla oppipäiväkirjaa, jossa oli yks kohdista, mihin piti aina kirjoittaa hyviä ja huonoja asioita päivästä. Voitte vaan arvata, mitä sen tiistain kohdalla lukee...

Syksyllä yritin puhua sille. Ihan vaan jutella kaikesta. Kysyä kuulumisia, ehkä siinä samalla kysyä jotain muutakin. En halunnu sitä takasi, halusin vaan tietää, miksi kävi näin ja mikä oli syy sille, koska en saanu pahemmin selitystä. Enkä saanu selitystä silloinkaan. Sen kerran jälkeen mulla ei oo tullu mieleenikään jutella sille oikeasti, vaikka haluaisin olla sen kaveri. Vaan kaveri. Kukapa ei haluais olla vieläkin puheväleissä ensirakkautensa kanssa? Mutta minkäs sille voi, jos toinen ei välitä edes kaverina, eikä halua olla missään tekemisissä.

Mulla sattuu ajatella sitä asiaa. Mulla sattuu, kun katon meistä tai siitä otettuja kuvia - varsinkin jos joku minun kavereissa oleva lisää kuvan siitä ja mie nään sen kuvan, vaikka se on estäny minut. Mulla sattuu, kun käytän sille Englannista tuomaa paitaa yöpaitana. Mulla sattuu, kun kuulen ees sen paikan nimen, missä se asuu. Mulla sattuu, kun näen tai kuulen yhestäkään sen nimisestä ihmisestä.
Mutta en silti halua sitä takasin, enkä sinänsä oo mitenkään katkera. Lähinnä minun rinnassa sattuu se menetys, koska se ihminen oli mulle joskus niin läheinen - jopa maailman tärkein ihminen jollaki hetkellä.
                  Mie en koskaan sanonu sille sitä. Sitä, että mie rakastin sitä. En koskaan. Enkä halua sanoa sitä sille vieläkään - "Hei, mie muuten rakastin sinua!". Jos mie joskus kuolen ennen aikojani, niin en halua, että kukaan minun kavereistanikaan menee sitä sille sanomaan. Mulle on ihan sama, tietääkö se, mutta ei sitä sille tartte erikseen kertoa. Eihän sillä oo sitä merkitystä, mitkä niillä sanoilla pitäisi olla.

Joskus vaan pitää muistaa se, että sitä ihmistä oon joskus rakastanu ja tuun aina tykkäämään jollaki tasolla, halusin tai en. Ja ei mulla oo mitään syytä mennä sanomaan siitä yhtään pahaa sanaa, koska siinä ihmisessä on niin paljon kaikkea, mistä mie tykkään, enkä halua tahrata meiän yhteisiä muistoja - se teki sen jo ihan itse niin hyvin.



But you didn't have to cut me off
Make out like it never happened and that we were nothing
And I don't even need your love
But you treat me like a stranger and that feels so rough
No you didn't have to stop so low
Have your friends collect your records and then change your number
I guess that I don't need that though
Now you're just somebody that I used to know

26 kommenttia:

  1. vähä surullinen tarina :(

    VastaaPoista
  2. Ihana tää teksti♥! Aloin itkeen ku jokaisen lauseen kohdalla aattelin mun ensirakkautta. Voin niin samaistua sun tunteisiin :( Vaikka tietää et se on mennyttä, nii silti unohtaminen on vaikeeta, eikä oo varma et haluuko ees unohtaa.

    t.minä joka ei uskalla sanoa nimellä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos ♥ mutta raasu älä itke, vaikka mennyt sattuuki - usko pois, et ole ainoa!

      Poista
  3. oi anna, tää teksti oli aivan valtavan ihana! :) ♥ surullisella ja koskettavalla tavalla.

    VastaaPoista
  4. voi ei annaaaa): aloin itkeen): -pauliina

    VastaaPoista
  5. Älyttömän ihana (ja koskettava) teksti ja älyttömän ihana sinä <3 <3

    Ps mäkin olin huokailemassa niitä Aww-kommentteja ruokatunnilla (:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos aino ♥
      ps. se ei nyt tainnu olla mitenkään oleellinen ja muistettava osa tekstissä?

      Poista
    2. Juu eihän se, enkä sitä meinannukkaa :) sitä vaan että olin aina mukana tunnelmoimassa ja tukena ja oon vieläki (: <3

      Poista
  6. <3 oot ihana ! Ja tää teksti oli jotain niin kaunista, itken :3 oot tosi rohkee ku uskallat julkasta tän, tai ainakaan mie en pystyis siihen. Oon sanaton ;_;

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitoskiitoskiitos ♥ sie et tajuakkaan miten paljon nuo sanat mulle merkittee

      Poista
  7. voi sua!! :( tää teksti oli ihana ja niin säki oot muista se!♥

    VastaaPoista
  8. Hait jotaki noloo huomiota tällä :DDDDDDDDsddddddd

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. minun mielestä on kyllä sallittua kirjottaa omaan blogiinsa omasta ensirakkaudestaan, jos haluaa? jaan täällä blogissa niin paljon minusta, että koska tääkin on niin iso osa, niin miks en sais kirjottaa tästä - että ihan mistä tahansa muusta, ku tästä? jos et tykännyt, niin anteeksi, että en aina kirjota tekstiä, joka miellyttää sinua. mulle tää oli kuitenki tärkeä juttu, jonka kerroin ihan just niin sillee, ku se on tapahtunukki.
      ja mitä noloa siinä on? en mie halua hirmusta huomiota tällä.

      Poista
  9. Voi anna, oot aivan älyttömän rohkea ja ihana ihminen ! Kokoajan tuli mieleen vain oma ensirakkauteni joka päättyi osaksi samalla kaavalla. Mutta sinä oot vahva nainen ja kestät tuon <3 :)

    VastaaPoista
  10. tosi rohkeeta kirjottaa tää tänne. koskettava postaus ! varmasti tulee aina melkeen vaivaamaan, mut uskon et sie oot vahva joten kestät kyllä. tsemppiä:)<3

    VastaaPoista