Makkaratalon kupeessa

Nuorteniltaan kuuluu aina suuria hienoja puheita - ei siis oikeita puheita, vaan puhetta, you know - ja hyvää seuraa ja ruokaa. Takapuolelta näyttävät luumut eivät houkutelleet, mutta elin hetken yolo-fiiliksellä ja join sekamehua. En mennyt sekaisin, mutta pienoinen huultenräjähdys näkyi tänään aamulla. Oikeasti vain pieni.

Jollakin tasolla saatoin ehkä olla sekaisin, kun mopoilin pimeässä elämäni ekaa kertaa sinne, missä aurinko ei paista ja teitä ei ole päällystetty. Sinne, missä on pelottavia siltoja ja pieniä kapeita katuja. Sinne, missä epäilyttävät hillopurkit pihisee. Sinne, missä Lidia asuu. Yövohvelit on parhaita, vaikka olinkin ehkä vähän vaivaantunut, kun en tehnyt niiden eteen mitään. Okei, vispasin vähän kermavaahtoa, kunnes kulho melkein riistettiin pois sylistäni. Jos jotain sanotaan henkevien puhumiseksi, niin olen varma, että me tehtiin sitä Lidian kanssa eilen luvattoman pitkään. Ja me laulettiin Singstaria, jossa ei ole väliä, kumpi voittaa. Mutta en ikinä pääse yli siitä, että Lidian talo on niin hieno, enkä siitä niiden keittiön seinälautatsydeemistä. Hissillä tai rappusilla alas. Tai sitten voi leikkiä roikkuvansa. Parasta. Aion tehdä sen vielä uudestaankin, vaikka pimeä Rovaniemi oli pelottava ja autio. Ensi kerralla en varmasti aja takaisin kotiin.

En tiedä, onko mulla kuumetta tai jotain, mutta jostain kumman syystä mulla tekee mieli shoppailla. Mulla. Onneksi netissä voi kattoa ihania vaatteita ja sitten harmitella, miten ei voikkaan tilata niitä, koska erään Isin mielestä PayPal on epäilyttävä. Niin, ainahan meillä on suomalaisiakin nettikauppoja. Ja kaupat ihan lähellä. Shoppailu vain on niin kovin kamalaa.

Lauantailusmuiluni loppuu kuitenkin nyt, sillä maanantaiksi Vasen jalkani pitäisi olla luettuna ja minä jumitan sivulla 32.