Jos olisimme elokuva, olisi ollut miljoona mahdollisuutta, miten asiat olisivat voineet mennä, ja olisi miljoona mahdollisuutta, miten ne voisivat vielä tämänkin jälkeen mennä, mutta ne eivät mene niin. Tiedän sen itsekin, sillä eihän me olla missään elokuvassa. Tiedän muutenkin asioita, joiden takia ymmärrän, ettei se mennyt niin, miten minä sen toivottomana romantikkona (haluan painottaa sanaa toivoton) olisin salaisissa haaveissani sen toivonut menevän. Menneisyydestään pitäisi oppia, mutta minä en selvästikkään opi. Minä selvästikin kuvittelen edelleen, että asiat menevät, niinkuin sinullekin opetin: ensin tulevat kauniit asiat ja sitten ne, jotka ovat voineet odottaa kauniiden asioiden ajan. Maailma on selvästi sitä mieltä, että minä olen väärässä.
Rehellisesti sanottuna minua pelottaa - pelottaa laittaa itseni likoon, sillä aina uudelleen ja uudelleen minä olen se, johon sattuu. Joka saa koota itsensä palasista uudestaan. Joka särkyy joka kerta, niinkuin kerta ei olisi riittänyt. Olen vainoharhainenkin, koska ehkä palaseni ovat vinksahtaneet matkan varrella, eikä kukaan ole vielä oikonut niitä.
Kolmas kerta toden sanoo, ja minä pelkään pahinta.
En aio luovuttaa vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti