keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Paluumatkalla en istunut yksin


Siinä yksin bussipysäkillä hiljaa itselleni jutellessa tajusin, miten odottaminen on kovin suhteellista.

Pysäkille tuli lisäkseni toinen tyttö - luokkalaiseni - joka jäi sopivan välietäisyyden päähän minusta. Sopiva matka siinä suhteessa, ettei kummankaan tarvitse sanoa sanaakaan toiselle. Tiedän, että se tulee olemaan joka kerta samalaista. Meillä ei ole mitään juteltavaa ja olen varmasti ollut huomaamattani hänelle joskus tyly. Joskus kurtistelen kulmiani ihmisille niin paljon, että otsaani sattuu. Niin. Kukapa haluaisi jutella minulle, kun en loppujen lopuksi ole mukava ihminen. En kuitenkaan halua yrittää liikaa, koska sehän vasta pilaisikin kaiken.

Näin jo kaukaa, kun pysäkille päin käveli tyttö, joka taakse katsottuaan tiesi olevansa yhtä myöhässä kuin minä eilen ja torstaina. Hän pisti juoksuksi ja ehti juuri ja juuri tien reunasta pysäkille ennen kuin bussi olisi ajanut hänen päällensä. Hän hymyili kuskille - se oli enemmän kuin minun epätoivoinen "Huomenta" - ja kysyi, olimmeko menossa sinne, minne olimme menossa. Minä en kysynyt, vaikka en ollut satavarma, olimmeko. Syytin siitä salaa aamukahvittomuuttani.

On paljon asioita, joita olisin voinut muuttaa ennen kuin olisin perillä yksin autiossa bussissa. Niin, etten olisi yksin, vaikka saattaisi tuntuakin siltä.
Nyt kun on jo huominen.

En halua ylittää tietä niin, että tiedän, etten ehdi toiselle puolelle. Mieluummin odotan, vaikka se onkin kovin suhteellista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti