Aamuisin ei näe sillan toiseen päähän

On hassua, miten ihminen voi olla niin epävarma jostain, että ei osaa hymyillä asialle, josta oikeasti varmasti hihkuu innoissaan sisällä päin. Rosan kanssa kahvittelu tänään (ja jäätävän hyvänmakunen suklaakakku) avas vähän omia silmiä siitä, miten mieki voin ihan hyvin saada jotakin, mitä en koskaan enkä ikinä oo voinu unissakaan kuvitella. Tai no emmie oikeastaan. Tai ehkä. Emmie tiiä. Elämä osaa kuitenki hymyillä, vaikkei kahvikoneesta saiskaan maitokaakaota (tai mittään muutakaan) ja golffi oiski peruttu (se on silti väärin). Melkein meikitön minä hämmästyttää myös muitaki ko minua, mutta mie alan jo tottua. Jotkut minun päivät ehkä venyy minun viikoiksi, mutta ehkä sekin on hyvä. Mie kovasti kuitenki ootan niitä ruskapäiviä, kun kaikki puut on keltasia, koska on niissä syysilloissa kuitenki jotain ihanaa ja tunnelmallista. Vähän niinko tässä hääkuvassa, minkä takia minun tekkee mieli alkaa hääkuvaajaksi kaiken järkevän sijaan.

Ja sitte sitä vaan sattuu kerrankin muistamaan, että on tiistai, jollon kaks lempparia ohjelmaa tulee telkkarista, ja niitä voi katella yllärisuklaalevyn kera. Suklaata ei voi koskaan olla liikaa. Ja siitä saa aina olla ilonen ja nauttia (vaikka saahan sitä syyä suruunki, mutta emmie sitä nyt tee).