sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Mihin katosinkaan


Suunnittelen kaiken yleensä aina. Joitakin asioita tavoittelen useamman vuoden, joitakin ehkä muutaman hetken. Suunnittelen kuitenkin. Käyn päässäni kaikki vaihtoehdot, mitä tapahtuu jos näin tai noin. Onko hyvä idea lopulta vai ei. Sitten joskus sitä vaan menee. Miettii vasta matkalla, että mitähän helvettiä tapahtuu, eikä oikein tiiä, mitä oottaa. Hyvää vai huonoa? Tuleeko näin tapahtumaan useinkin? Sitä sekoittaa ittensä - oman päänsä, ajatukset ja tunteet. Mutta joskus se kannattaa. Vaikka kuinka pelottaisi ja epäröisi matkalla, paluumatka voi olla vaikeampi, koska ei olisi ehkä halunnutkaan lähteä takaisin. Sitten saa taas pelätä, kun hymy on hyytynyt. Herätä sunnuntaiaamuna painajaiseen menettämisestä. Menettämistäkin on niin monenlaista.

Joissakin asioissa pitäisi saada itseään niskasta kiinni, niin kuin päiväkirjan kirjoittamisessa. Tuskin oon ainoa maailmassa, joka sellaisen omistaa ja muistaa sen aina satunnaisesti. Sitten on unohtanut jo niin monta hyvää juttua, joista ois halunnu kirjottaa. Alan menettää otetta kuvaamisestakin. Blogin kirjoittamisesta. Aikaansaamisesta. Pianon soitosta. Niin kuin yksi hupsu mies sanoi, päivät alkaa maistumaan samalta puurolta. Joidenkin puuropäivien välillä en ole ehtinyt edes nukkua kamalan paljon. Sitten välillä on syntymäpäiviä, jolloin kuullaan hyviä, mutta samaan aikaan kovin paljon ikävää tuottavia uutisia. 
Onneksi pian on kuitenkin Lontoo. 

Sunnuntain aamupala pelastaa kuitenkin kamalan paljon. Jos se ei ole puuroa.

torstai 18. kesäkuuta 2015

Näytä mulle tie aurinko


Vapaapäivinä en yleensä tee mitään. En saa mitään aikaiseksi, jonka seurauksena To do -listassa on tekemättömiä asioita vieläkin turhan paljon (esimerkiksi toukokuun lippukuntalehden taittaminen...), mikä harmittaa mulla ihan sikana. Jotenkin tuntuu, että oon keväällä tehny niin paljon ja antanu kaikkeni silloin asioiden eteen, että tuntuu oikeutetulta olla hoitamasta asioita. Maksoin kuitenkin laskun ja tilasin netistä mekon, jonka perään oon kuolaillu ja jota oon metsästäny liikkeestä - turhaan, koska eihän Rovaniemellä mitään kivoja nettikauppojen juttuja ikinä ole, vaan ne peruspaskat aina. Adelen Hometown Glory soi toistolla koko ajan ja tuntuu, että olen kuitenkin menossa niin paljon, etten ehdi missään ladata puhelimen akkua ihan täyteen asti. Huoneen siivoaminen jää kakkoseksi kynsien lakkaamiselle vähän oranssihtavan punaiseksi - totta kai juhannusta varten on myös hommattuna saman värinen huulipunakin - joka puolestaan jää kakkoseksi sille, että istuisin nauttimassa mulle tärkeiden ihmisten seurasta kesäisessä auringonpaisteessa ilta toisensa jälkeen. Aamuisin ehkä elämä ei tunnu aina voittavan (kuten tänään ensimmäistä kertaa), mutta tänään kamera kädessä tuntui taas hetken, että teen jotain, mitä oikeasti vapaina hetkinä haluaisinkin tehdä.

Jossain vaiheessa tuntui, että juhannuksena istun yksin ojassa pussikaljalla, mutta niin ei käy. Jossain vaiheessa ennustettiin myös sadetta Lappiin juhannukseksi (Suomipopin sääennusteet muuten ei mainitse Lappia, mikä on minusta epäreilua), mutta näillä näkymin niinkään ei käy - onneksi isoisä hakkaa minun puolesta katolla puuta kuitenkin. 

En haluaisi olla hiljaa, mutta aina en tiedä mitä sanoa. Ja joskus tuntuu, että ainoa mitä tilanteessa voi enää sanoa, on pyytää toista lopettamaan. Jos ajatukset vain huutaa pään sisällä, ei ehkä osaa tehdä oikeita ratkaisuja, mutta kerta toisensa jälkeen saan huomata sen, miten terapeuttista ystävien kanssa puhuminen voi olla. Tarvitsen sitä myös nyt enemmän kuin oranssihtavaa kynsilakkaa.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Kaksikymmentäyhdeksän päivää ja hengähdys



Joskus elämässä tulee aikoja, jolloin voidaan kysyä tilannetta ilman, että puhutaan jääkiekon MM-kisoista tai Euroviisuista. Jotkut tilanteet ratkeaa nopeasti - yhden tyttöjen kisakatsomon aikana koko Suomen joukkueen kisat voi loppua tai Ruotsi voitti ennen kaikkien pisteiden loppuun laskemista. Jotkut tilanteet ratkeaa pidemmän ajan päästä, ne tarvitsee aikaa pohdintaa, puntarointia, erilaisten seikkojen sulattelua ja rohkeutta. Sillä aikaa puhelin saattaa ehkä hälyttää täyttä muistia ja pakottaa poistamaan asioita, jotta uusi järjestelmäpäivitys voidaan tehdä, ja laavussa nukkuminen Sodankylän kaatosademetsissä kuulostaa sittenkin nuotiolla lättyjä paistaessa hyvältä. Ja joskus mekon ja muistilappujen sijaan mukaan voi tarttua haalari, paitoja ja alusvaatteita (ihan liian kalliilla, tuntuu pahalta). Vaikka hyvin suunnittelisikin asiat, iltakahvit ei aina mene yhtä hyvin kuin mäkilähtö käsijarrulla Doriksen mäessä, mutta silti just niinko pitiki (melkein).

Vaikka työn uuvuttamana ihmisenä - muutamilla vatsassa olevilla perhosilla höystettynä - oon väsyny päivä päivältä enemmän, en silti oo niitä ihmisiä, joille on se ja sama juuttua neljän ruuhkaan kaatosateeseen mopolla. Oon niitä ihmisiä, jotka ei uitetun koirankaan näkösenä osaa nukkua päiväunia suklaalla vuoratulla huoneessa, vaan päivästä toiseen hoitaa tekemättä jääneitä hommia. Ehkä sunnuntaina kaikki on ohi. Sunnuntaina kaikki on taas ainakin paremmin.

- - - - -

On ollu rippileiriä ja työpäiviä. Konfirmaatiokierros ja maanantai-illan skumppahetkiä niin, että niistä tulee ensimmäisiä yökyläilyjä. Vaikeita päätöksiä hyllyttämisen aikana ja kuitteja, jotka osaan itse korjata. Kirkossa hengailemista aamuviiteen asti, yökahdelta kirkontornissakin pyörähdys. Ylioppilaskuvakeissejä - kuten kuvien Lidia ja Arttu - ja vaaleanpunaisia Reilun kaupan ruusuja onnitteluksi kuvataidekoulun päättötyön arvosanasta 5 (se on paras). Suuria lähetysjuhlia, joissa pikaisesti käydään päälavalla pyörähtämässä ja lahjoittamassa melkein tuhat euroa hyvään tarkoitukseen ja myöhemmin kuullaan, miten arvokasta työtä tehdään. Hetkiä, jolloin työvuoron jälkeen haluaa ostaa suklaakeksejä ja maitoa, että voi syödä ja juoda niitä pimeässä keittiössä itkien, mutta kotiin tullessa valmiina onkin kreikkalainen piirakka ja mustikkapiirakka, sekä äiti, jonka kanssa voi katsoa, miten onnellisia Carl Philip ja Sofia on.

Ehkä mieki löydän joskus sellaisen rakkauden.