Suunnittelen kaiken yleensä aina. Joitakin asioita tavoittelen useamman vuoden, joitakin ehkä muutaman hetken. Suunnittelen kuitenkin. Käyn päässäni kaikki vaihtoehdot, mitä tapahtuu jos näin tai noin. Onko hyvä idea lopulta vai ei. Sitten joskus sitä vaan menee. Miettii vasta matkalla, että mitähän helvettiä tapahtuu, eikä oikein tiiä, mitä oottaa. Hyvää vai huonoa? Tuleeko näin tapahtumaan useinkin? Sitä sekoittaa ittensä - oman päänsä, ajatukset ja tunteet. Mutta joskus se kannattaa. Vaikka kuinka pelottaisi ja epäröisi matkalla, paluumatka voi olla vaikeampi, koska ei olisi ehkä halunnutkaan lähteä takaisin. Sitten saa taas pelätä, kun hymy on hyytynyt. Herätä sunnuntaiaamuna painajaiseen menettämisestä. Menettämistäkin on niin monenlaista.
Joissakin asioissa pitäisi saada itseään niskasta kiinni, niin kuin päiväkirjan kirjoittamisessa. Tuskin oon ainoa maailmassa, joka sellaisen omistaa ja muistaa sen aina satunnaisesti. Sitten on unohtanut jo niin monta hyvää juttua, joista ois halunnu kirjottaa. Alan menettää otetta kuvaamisestakin. Blogin kirjoittamisesta. Aikaansaamisesta. Pianon soitosta. Niin kuin yksi hupsu mies sanoi, päivät alkaa maistumaan samalta puurolta. Joidenkin puuropäivien välillä en ole ehtinyt edes nukkua kamalan paljon. Sitten välillä on syntymäpäiviä, jolloin kuullaan hyviä, mutta samaan aikaan kovin paljon ikävää tuottavia uutisia.
Onneksi pian on kuitenkin Lontoo.
Sunnuntain aamupala pelastaa kuitenkin kamalan paljon. Jos se ei ole puuroa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti