Koska on kuitenkin vasta heinäkuun kolmastoista, tuntuu kielletyltä puhua koulusta. Päätän kuitenkin rikkoa rajoja ja ilmoittaa, että oon avannu uskonnon ekan kurssin kirjan vihdoin ja yrittänyt alkaa lukea kirjoituksiin. Mutta enhämmie osaa. En oo ennen lukenu kirjotuksiin, enkä kokeisiinkaan sen suuremmin (tai ainakin nyt tuntuu siltä). Syksyllä on edessä uskonto ja englanti - molemmat mulle tärkeitä aineita - ja kuvittelin alottavani lukemisen heti heinäkuun alussa, mutta tosi asiassa kaikkien kavereiden ostellessa englannin nettikertauskursseja, mie olin se, joka joi Lontoossa pubissa olutta tai siideriä, eikä miettiny koulua ollenkaan. En tiiä, voiko sitä laskea kirjotuksiin lukemiseksi vai ei, koska toisaalta käytin englantia enemmän ko normaalisti. Enkun kirjotuksiin lukemisella oon myös perustellu sitä, että katon taas monettakohan jaksoa putkeen Frendejä englanniksi tekstitettyinäki (ostin vasta kaikkien tuottisten boksin, oon onnellinen!).
Oon ollu kamalan aikaansaamaton, jonka minut tuntevat tietää, ettei oo mulle tyypillistä. Minun huoneessa on jättikasa vaatteita lattialla (osittain sen takia, että äiti oli minun töissä ollessa vaihtanu lakanat ja kaatanu sängynpäädystä - jota en oo pitkään aikaan nähny - vaatekasan lattialle), muokkamattomina on kuvia vielä kesän alulta (ja huhtikuulta...) ja to do -lista ei oo yhtään sen lyhyempi ko Lontooseen lähtiessä. En oo tehny kamalasti kesällä niitä asioita, mitä haluan: heittäny talviturkkia, nauranu kavereiden kanssa keskellä yötä, käyny lenkillä, syöny takapihalla grilliruokaa tai ite tehtyjä lättyjä kermavaahdon ja tuoreiden mansikoiden kanssa... Tuntuu siltä, että kavereidenkaan kanssa aikataulut ei oo mätsänny kauhean hyvin. Suurin osa on töissä tai jossain, mikä lisättynä minun vaihtelevaan vuorotyöhön ei oo hyvä yhistelmä. Mulla alkaa taas kahden tunnin päästä työt ja lojun edelleen sohvalla yöpaidassa, mutta annan sen aina itelle anteeksi, koska nytkin on kolmen päivän iltavuoroputki menossa - nukkumaan pääsin eilenkin tänäänkin kolmelta yöllä. Oisin kuitenki voinu käyttää tämän päivän hyödyllisemmin. Vaikka keräten ne vaatteet sieltä lattialta.
Eilen itkeä tirautin muutaman kyyneleen. Äiti sano, että se johtu esi-ikävästä ja sitä se varmaan oliki. Haikea fiilis tuli siitä, kun löysin Lidian vuosi sitte lähettämän postikortin (lattialta, ylläripylläri...) ja siinä puhuttiin meiän perinteisestä vikan lomapäivän piknikistä - tänä vuonna me just ja just voidaan pitää se ehkä viimistä kertaa, koska toinen lähtee maailmalle ja toinen jää tänne. Eikä yksin Lidia lähde, vaan toinen ihana lähtee vaihtoon ja Lotta, jonka kanssa oon asunu koko elämäni ajan, muuttaa myös. Joten ehkä esi-ikävä on ihan oikea sana. Mutta niinko äiti sano, elämä muuttuu, mutta onneksi nykymaailmassa yhteydenpitäminen ja toisten näkeminen ei oo niin kamalan vaikeaa. Joskus äiti on ihan oikeassa.
Joskus tuntuu, että blogin välityksellä minusta on viimisen puolen vuoden aikana saanu kamalan surumielisen kuvan - siitä vähästä, jota oon tänne ees kirjotellu. Oon kuitenki onnellinen yleisellä tasolla. Vastoinkäymisistä huolimatta mulla kutkuttelee edelleen perhoset vatsassa ja oon saanu kiireisen kevään jälkeen oikeasti itelleni aikaa - oon lukenu kohta kirjan, minkä lukemista oon oottanu pitkään ja aamukahvin saa juoda ihan rauhassa vaikka iltapäivän puolella. Keskiviikkona mennään Lotan kanssa katsomaan keltaisia söpöleitä elokuviin, torstaina nään lempparityttöjä pitkästä aikaa kaikkia yhessä, perjantaina saatetaan suunnata mökkimaisemiin ja sunnuntaina pääsen nukkumaan jonku viereen. Ensi viikolla alkaa pitkän uurastuksen takana ollu partioleiri, joille on aina kiva mennä - vaikka tällä kertaa töiden takia vähän pätkittäin.
Kaikki on siis aikalailla ok, mutta just nyt kaipaan sellaista "elämä kuntoon" -fiilistä. Perse ylös sohvalta ja hommiin. Telkkari kiinni ja lenkille. Tai jumppaamaan, niinko Oonan kanssa ollaan nyt suunniteltu (jos vaikka eka hommaisin siihen tavarat). Ajatuksia on kuitenki aina purettava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti