maanantai 28. syyskuuta 2015

Ei liian paljoa kerralla


Jos jotakin asiaa en osaa tehä, niin olla kameran edessä. Vilman kanssa viime viikolla kahvilla käydessä päätettiin samalla ottaa kuvia ja olo oli yhtä epämukava, kun tänään kotiin tulleissa (ja mulla sentään omalla naamalla saapuneissa) koulukuvissa. Joskus sitä toivoo, että sitä ois yhtä sinut ittensä kanssa, ko kuus aivan ihanaa naista Tinkimättömät tyylitaiturit -dokumentissa. Harvoin 47 minuuttia ruudun ääressä on saanu minut yhtä hyvälle tuulelle, ko tuon kattominen.

Perjantaina tälle syksylle loppuneiden kirjotusten jälkeen on ollu havaittavissa pientä elämä kuntoon -fiilistä (tai ainakin huone kuntoon, jos ei muuta). Heti kirjotusten loputtua vielä samana iltana suunnattiin koulun tyttöporukalla mökkeilemään yhdeksi yöksi ja lauantaina tuli istuttua vielä terapeuttisella viinilasillisella Lumin kanssa nyt syksyllä avatussa ihanassa Aitta Deli&Dinessä. Pientä ahdistusta nyt on kuitenkin tuottanut aiemmin "Sitten kirjoitusten jälkeen" -lauseen käyttäminen, koska panostus tänään olleeseen historian kokeeseen tai huomiseen talousmatikan kokeeseen on ollut lähellä sitä pyöreää nollaa ja to do -lista on kasvanut kasvamistaan. Onneksi elämässä on kuitenki onnellisiakin asioita, kuten iltalenkit ja keskiviikot. Ystävät ja hyvät kirjat.

Tinkimättömien tyylitaitureiden jälkeen elämää on hyvä pistää järjestykseen ihan vaan pienillä jutuilla, kuten sähköpostien lukemisella ja niihin vastailulla. Tai vaikka äidin mieliksi ja oman hyvinvoinnin kannalta sillä lattian etsimisellä omasta huoneesta. Ehkä huomenna.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Oon voimissain


Harjoittelen elävien kirjoihin palaamista pikkuhiljaa. YTL:n kanssa kamppailu on syksyn osalta viimisillä metreillä - englannin kuuntelut ja kirjalliset on takana, ens perjantaina edessä on uskonto. Elämä on hävettävän paljon pyöriny ylppäreiden ympärillä, minkä takia mulla on stressitaso ollu normaalia korkeammalla. Mulla on kuitenkin ollut luovuttajaolo kaiken suhteen, minkä takia enkun kirjotukset pelottaa näin jälkikäteen, koska niihin lukeminen vähän jäi suunniteltua pienemmäksi.

Vaikka blogin puolelle osittain tietoisesti painoin pausea, elämässä on tapahtunu vaikka mitä ja omalla tavallaan viimisimmät kuukauden päivät on ollu yksiä tapahtumarikkaimmista, joita on koskaan ollu. Johtajatulien jälkeen mulla loppu työt Salessa ja työpäivien tilalle oon merkinny kalenteriin jos jonkinlaista tapahtumaa. Opiskelijakunnan hallituksen varapuheenjohtajan hommat loppu myös, mutta päivää myöhemmin minut valittiin meiän lippukunnan hallitukseen. On ollu koulukuvaukset, partion esittelemiset fuksimessuilla, avustajatodistuksen saaminen, Marimekon ystävyysmyynnit ja uusi mekko sekä yhden pienen somekoulutuksen vetäminen. Kotona oon ollu useita päiviä putkeen yksin, joskus muutaman illan tai hetken. Sellasiakin asioita, joita en ikinä kuvitellu tekeväni on päivien myötä tapahtunu - oon esimerkiksi käyny elämäni ekaa kertaa kahvakuulassa ja istunu kattomassa elokuvaa, jonka lopputeksteissä on minun nimi.

Huolimatta siitä, että oon alottanu taas yhden isomman projektin mukana Rovaniemellä järjestettävän Nenäpäiväkonsertin toteuttamista, oon myös ehtiny ottamaan hetkeksi huolettoman asenteen, jonka jälkeisenä päivänä oon onnellisesti väritelly Lidian kanssa värityskirjaa ja juonu tuoreista mintuista tehtyä teetä. Abielämä on näyttäytyny mulle kirjotusten lisäksi pahvilaatikoiden hakemisena ja lyhyinä koulupäivinä, joista väsyttävänä poikkeuksena oli uskonnon preli perjantaina, jossa luovutin pelkän väsymyksen takia neljän esseen jälkeen. Oon myös kuunnellu isoisän muisteluita reilun tunnin, että saisin kirjotettua referaatin historian kurssille, ja istunu eilen kamalimman illan jälkeen onnellisena Wingstonissa syömässä kouluporukan kanssa.

Joskus päivät tuntuu kamalan sekaisilta ja kaikki turhauttaa, mutta tiiän, että kohta taas helpottaa. Silloin on aikaa siivota myös oma huone ja aamulla miettiä muutakin kuin sitä, että kahvin saa juotua ja jotain on päällä, ennen kuin lähtee kouluun. Tänään on kuitenkin sunnuntai, jollon oon onnellinen uudesta vaaleansinisestä sadetakista, lentojen varaamisesta ja Vilman näkemisestä pitkästä aikaa, mutta samaan aikaan panikoin muutamaa deadlinea ja maailmanuskontoja.

Ps. Jos nyt sivuutetaan Antti Tuiskun tietenki loistava veto Sata salamaa -veto, niin vaikka en tykkää artistina Sannista yhtään, niin sen Oon voimissain -versio oli aivan huikean loistava ja myönnän, että popitan sitä uudestaan ja uudestaan.