perjantai 29. tammikuuta 2016

Just did it

Mulla oli maanantaina elämäni viimeinen koulu-uinti, ja tänään oli elämäni viimeinen lukiopäivä (koska koeviikkoa ja kirjoituspäiviä ei lasketa). Se alko bussimatkalla, jota oon kulkenu jo 3. luokasta lähtien ja loppu minun viimisen pakollisen kurssin (LI2) tuntiin, jolla juoksin elämäni viimeisen piippijuoksutestin. Viimeisen lukiopäivän takia (melkein kaikki) abit oli pukeutunu - minun mielestä ihan hirveisiin ja epäonnistuneihin - abihuppareihin, jotka päällä otettiin abien yhteinen kuva. Ihan viimeisillä hetkillä ehin myös ahistua tulevaisuudesta, mutta onneksi se ei oo niin pelottava, mitä se vois olla.

Samaan aikaan on sellanen olo, että "Höh, tässäkö tää nyt sitte oli" ja sellanen, että tätä päivää ois odotettu ja toivottu jo pidemmän aikaa. Tuntuu hassulta, että kaikki on ohi, mutta oon hymyilly tavallista enemmän sen takia. Ja ehkä vähän muunkin. 

lauantai 23. tammikuuta 2016

Sitten sinä olit siinä



Oon miettiny viime aikoina aika paljon merkityksellisiä ihmisiä. Semmosia, joilla on väliä omassa elämässä. Joillekin ihmisille sitä antaa tosi paljon tilaa omasta elämästään: käy kylässä usein ja käytännössä elää sille ihmiselle juttelulla. Toiset taas saattaa olla elämässä pitkäänkin, mutta se ei tunnu miltään - ei käytännössä olisi mitään väliä, vaikka ei tuntisi sitä ihmistä. Oon myös miettiny paljon sitä, että ketkäköhän ihmiset säilyy elämässä viikon päästä, kun päivittäinen koulunkäynti loppuu, ja kaikki on ihan itestä kiinni. Tai entä sitten, jos muutan opiskelemaan toiselle puolelle Suomea? Rehellisesti sanottuna voisin nimetä jo muutaman, joiden tiedän jäävän näiden päivien ihmissuhteiksi, ja joista päästän irti ehkä vähän helpottuneenakin.

Joku kerto mulle joskus, että ihmisellä voi olla maksimissaan 100 ihmissuhdetta, joita jaksaa aktiivisesti "työstää". Oon aina jotenki tuntenu paljon ihmisiä, että tuommosen määrän kuuleminen tuntu hassulta. Mulla on esim. Facebook-kavereissa 918 ihmistä, joissa on ehkä kourallinen semmosia, joita en vois sanoa tuntevani - en tietenkään tunne kaikkia kunnolla, mutta ymmärrätte varmaan. On paljon ihmisiä - jopa ympäri Suomea - joille voisin millon vaan laittaa viestiä tai kysyä tarvittaessa yöpaikkaa. Sosiaalinen verkosto on niin laaja, että se pelottaa välillä itteäkin. 

Olin hämmästyny, kun yksi naapuri kutsu minut teelle puhumaan häntä askarruttavista asioista. Kyseessä oli semmonen naapuri, jonka näin viimeksi kesäkuun alussa yksissä valmistujaisissa, eikä siis varsinaisesti tunneta toisiamme tai olla paljoa tekemisissä. Tuntui hassulta käydä sellaisen ihmisen kotona - niin henkilökohtaisella alueella. Mutta samaan aikaan se oli tosi mukavaa. Mulla ei ollu kiire minnekkään jäätävän isojen teekuppien ja lapsien ihan minua varten leipomien suklaakeksien luota pois. On jotenkin hassua, miten hetken onkin tärkeä ihminen toisten elämässä, ja pian seisookin jo takaisin pakkasessa (ja siellä muuten on kylmä, ei helvetti).

tiistai 19. tammikuuta 2016

Tuntematon määritelmä


Jos jotain lukiossa on oppinut, niin sen, että asiat pitää aina ensin määritellä. Mutta mitä jos määritelmää ei ookkaan? Asioita vaan tapahtuu ilman mitään rajoja tai tietoa siitä, mitä seuraavaksi. Jotenkin vaan on menty sen mukaan, mikä on sillä hetkellä tuntunut hyvältä sen kummemmin ajattelematta sen jälkeen tulevia asioita. Se on ollut kamalan rentouttavaa, mutta samaan aikaan niin ahdistavaa, ettei toisaalta ristiriitaisissa tunnelmissa ole halunnutkaan mitään määritelmää. Ja sitten se tulee. Tuntematonkin saa määritelmän, jota ei oikeastaan olisi halunnut antaa. 

Ennen viime viikonlopun partiomatkaa Etelä-Suomeen kävin kaverin kanssa pitkästä aikaa kaakaolla. Meiän edellä oli jonossa joku mukava mies, joka täysin yllättäen anto kassalle 20 euroa, joista kuulema seuraavien asiakkaiden tilaukset piti maksaa niin kauan kuin rahaa riittää. Ihan muuten vaan. Omat tilauksensa hän maksoi kortilla erikseen. Meidän ja myyjien ilmeet oli yhtä hämmästyneet, mutta samalla jotenkin onnelliset - tämmösiä ihmisiä on oikeasti olemassa. Tuli ihan sairaan hyvä mieli, käytiin tietenkin kiittämässä tätä tuntematonta miestä ja saatiin onnellinen hymy takaisin. 

Tänään nukuin pommiin. En tee sitä usein ja silti jokainen harvakin kerta tuntuu yhtä kaoottiselta, kun tietää mokanneensa jotenkin ihan vain sen takia, että väsytti. Mulla ei oikeastaan ollut enää mitään vaihtoehtoa kuin jäädä kotiin päiväksi, koska Rovaniemen bussiliikenteen takia oisin ehtiny kouluun enää puoleksi tunniksi matikan tunnille, jonne minun piti käydä ruokavälkällä ostamassa harppi ja kolmioviivain (totta kai hukattujen yksilöiden tilalle). En mennyt. Ja tänään se tuntui ihan hyvältä valinnalta.

maanantai 11. tammikuuta 2016

Yhtä kärrynpyörää


Osaan kyllä mennä perse edellä puuhun monessakin asiassa, mutta en peruuttaa seinää pitkin käsilläseisontaan. En yrityksistä huolimatta osaa tehdä kuperkeikkaa tai kärrynpyörää (itken jos joku siihen hommaan pakottaa), mutta senkin edestä pyörin omissa ajatuksissani päivästä toiseen miettimässä, josko sittenkin vai kannattaakohan lopulta. En osaa hypätä ja kopauttaa jalkojani sivulle päin yhteen monta kertaa peräkkäin, mutta sen sijaan hypin sisäisesti onnessa ja kopautan puuta varmuuden vuoksi. Voin käpertyä keräksi toisen kainaloon, mutta keräasennosta keikahtamalla en millään pääse ilman käsivoimia takaisin jaloilleni. Yhden käden varaan en vielä laske mitään - en varsinkaan itseäni millään tavalla - mutta jos kaksin käsin suostuttelee, niin ehkä lupaan joskus koittaa, kunhan koen olevani valmis.

Kottikärryasennossa pysyn taas ihan mainiosti, mutta pitää vain luottaa siihen, että toinen ei ohjaa päätä pahkaa seinään. Trampoliinilla hypin onnellisesti ja päättömästi sen kummemmin mitään ajattelematta, niin kuin tuntuu, että olen päätöstenkin kanssa viime aikoina tehnyt. Antanut palaa ja hypännyt korkealle, saa nähdä milloin putoan naama edellä alas patjalle - niin kuin tänään liikunnan tunnilla - vai ottaako joku sittenkin kiinni. Toivottavasti.

Volttia en kuitenkaan lähde yrittämään. Vähän vain kokeilen omien taitojeni mukaan.

lauantai 9. tammikuuta 2016

Unettomat yöt ja neljätoista aamua


Mulla on enää eessä neljätoista tavallista lukioaamua. Vaan neljätoista, mutta voin sanoa rehellisesti, että viimiset on tuskasimmat. Se tuntuu hassulta, koska lukiossa on kuitenkin niin monta päivää tullu jo vietettyä, että parin viikon ei pitäis tuntua enää missään. Sen jälkeinen aika kyllä vähän pelottaa, kun päivärytmi saattaa helposti kadota ja kirjoihin tarttuminen on ihan itestä kiinni. Kukaan ei painosta tai voi moittia tekemättä jättämistä, paitsi ite.
Ja sehän se pahin on.

Viime päivät on ollu pitkälti unettomia ja tunteet on heitelly laidasta laitaan. Oman pään on saanu helposti pyörälle ajattelemalla ite liikaa tai antamalla jonku muun sekottaa se. Mulla on onneksi kuitenkin monta järjen ääntä ympärillä, jotka on ollu parasta terapiaa jo pitkään. Toffeelatte ei ehkä ollu maailman parhaimman makunen, mutta kakuttoman kakkukahvihetken seura oli mitä parhain. Myös 886 kilometrin päästä tulee hyviä neuvoja, joista "Go with the flow" ehkä kumoaa ensimmäisen neuvon, mutta on silti niin hyvä, että sitä on melkein pakko noudattaa. Kunhan silti muistaa, ettei saa olla typerä, vaikka joskus haluaisikin joitain rajoja rikkoa.

(Onnistuin välttämään pakkasesta puhumisen.)

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Tervetuloa yllätyksille


Uuden vuoden vaihtaminen alko minun osalta brunssilla Lumin kanssa. Se ei ollu ihan tavallinen brunssi, koska me syötiin se minun huoneessa kirjakasojen päälle kasatulta pöydältä, ja mie olin laittanu ruoan (en oo kovin hyvä siinä). Meillä oli kuitenkin aika hyvää kanasalaattia, ruisnappeja lohitahnalla, amerikkalaisia pannareita kermavaaholla, mustikoilla ja vaahterasiirapilla, turkkilaista jogurttia hunajalla, patonkia, kahvia ja tuoremehua. Puhuttiin paljon siitä, miten vauhdikas ja yllättävä vuosi molemmilla on ollu - ainaki mie voin myöntää tehneeni asioita, joita en ois vuosi sitte uskonu koskaan tapahtuvan. 
Se on omalla tavallaan aika huippua.

Ilta jatku eka Lidialle leipomaan brookieseja ja laittautumaan, jonka jälkeen kahlattiin Aleksille uuden vuoden juhlintaan. Voin rehellisesti sanoa, että oli ehkä paras uusi vuosi tähän mennessä. Oli hyvää ruokaa, musiikkia, juotavaa ja hauska seura, jonka kanssa vuosi vaihtu niin nopeasti, ettei aamuyöstä Lidian "En tiedä mitä tästä vetämällä tapahtuu, mutta kysyn apua vasta kun oon mokannu" -vuodesohvalle nukahtaessa oikein voinu olla muuta ko onnellinen. 

Tiiän, että vuosi 2016 tulee olemaan yllätyksiä täynnä vielä aiempia enemmän. Lidian kanssa puhuttiin leipoessa siitä, miten lukiosta valmistumisvuosi on se, joka muuttaa ihmistä ja elämää nuoruudessa ehkä eniten. En tiiä, pääsenkö opiskelemaan tai kovin paljon edes siitä, mitä valkolakin saatuani tapahtuu. En tiiä, kenen kanssa yhteydenpito jatkuu, ja ketkä jää taakse - tai keitä tulee vastaan. Se on pelottavaa, mutta samaan aikaan jännittävää.

En aio tehdä mitään lupauksia ensi vuodelle, mutta aion kovasti yrittää panostaa blogiin enemmän. Ja panostaa itteeni sen verran, että yritän vältellä kaikkea turhaa, josta tulee vaan paha mieli. Se ois jo aika paljon. Aloitan kuitenki siitä, että teen jotain, mitä oon pitkään halunnu tehä (uusi soittolista Spotifyihin) ja jatkan jotain, mitä oon tehny jo useamman päivän (kattonu omassa huoneessa peiton alla Suits).