Osaan kyllä mennä perse edellä puuhun monessakin asiassa, mutta en peruuttaa seinää pitkin käsilläseisontaan. En yrityksistä huolimatta osaa tehdä kuperkeikkaa tai kärrynpyörää (itken jos joku siihen hommaan pakottaa), mutta senkin edestä pyörin omissa ajatuksissani päivästä toiseen miettimässä, josko sittenkin vai kannattaakohan lopulta. En osaa hypätä ja kopauttaa jalkojani sivulle päin yhteen monta kertaa peräkkäin, mutta sen sijaan hypin sisäisesti onnessa ja kopautan puuta varmuuden vuoksi. Voin käpertyä keräksi toisen kainaloon, mutta keräasennosta keikahtamalla en millään pääse ilman käsivoimia takaisin jaloilleni. Yhden käden varaan en vielä laske mitään - en varsinkaan itseäni millään tavalla - mutta jos kaksin käsin suostuttelee, niin ehkä lupaan joskus koittaa, kunhan koen olevani valmis.
Kottikärryasennossa pysyn taas ihan mainiosti, mutta pitää vain luottaa siihen, että toinen ei ohjaa päätä pahkaa seinään. Trampoliinilla hypin onnellisesti ja päättömästi sen kummemmin mitään ajattelematta, niin kuin tuntuu, että olen päätöstenkin kanssa viime aikoina tehnyt. Antanut palaa ja hypännyt korkealle, saa nähdä milloin putoan naama edellä alas patjalle - niin kuin tänään liikunnan tunnilla - vai ottaako joku sittenkin kiinni. Toivottavasti.
Volttia en kuitenkaan lähde yrittämään. Vähän vain kokeilen omien taitojeni mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti