torstai 25. helmikuuta 2016

Viime ajoilta


   POSITIIVISET   

Hyvät ystävät
Kevätaurinko
Helpottava yo-mekkostressi (pian se on minun!)
Ensi viikonlopun kauan odotettu partiotapahtuma
Penkkarit (meiän teemana oli Tylypahka!) ja etenkin rekka-ajelu
Ihminen, josta saa olla onnellinen, kiitollinen, ja jonka kainaloon voi käpertyä
Nauruhetket perheen kanssa
Kuntosalilätkän löytäminen
Nukkuminen ilman herätyskelloa
Kehut siitä, miten onnistuneesti on tehnyt paljon aikaa vieneitä töitä
Ne ihmiset, jotka tietää, mitä oikeasti tapahtui
Hyvät hetket äitin kanssa lankakaupassa ja ihan vaan kaksin
Päänsärkyä helpottavien silmälasien löytyminen
Hetken hengähtäminen sohvalla
Ystävän lähettämä yllätyskortti, jossa on mustavalkoinen kuva suihkussa käyvistä inttimiehistä


   NEGATIIVISET   

Vieläkin tekemättömät kuvistyöt
Kuivat kantapäät
Yo-koestressi
Päättymättömät ja virheelliset osallistujalistat liian monilla A4:silla
Jatkuva väsymys
Paskan niskaan saaminen täysin syyttä
Sotkuinen huone
Vessanpöntön halailu
Motivaation opiskelu ilman motivaatiota
Elämän otottamattomat ikävät käänteet, jotka saa tajuamaan elämää vähän enemmän ja samalla vähemmän
Netflixissä olevien Suitsin jaksojen loppuminen ja MTV3:n viitoskauden esittämisen tajuaminen liian myöhään
Patjan jatkuva valuminen pois sängystä

Elämä ei oo ollu pitkään aikaan näin hektistä kuin se on nyt.
Kuvat on ottanut maailman ihanin Essi Koski (klick!).

maanantai 15. helmikuuta 2016

Vauhdikas elämä ja levollinen mieli

Vauhdikas. Se on sana, joka kuvaa minun elämää viime päivinä. Ylioppilastutkintolautakunnan käsittely tälle keväälle on alkanu - viime perjantaina vastassa oli tekstitaidon koe ja tänään enkun kuuntelut. Kaiken huipuksi tälle päivälle päätin pistää myös enemmän itteäni koetukselle sopimalla hygieniapassitestin iltapäivälle (pääsin läpi, jes!). Viime viikolla oli myös Ruoktu-partiotapahtuman ilmottautumisen viimeiset päivät ja sen myötä kehittyneet hommat, joiden lisäksi huivikaulahommiin kuului myös lauantaina kauppakeskuksessa Yhteisvastuu-lipaskerääjänä oleminen parin tunnin ajan. Elämää on kuitenki ilahduttanu yllättävät pusut, ihana Reino Nordin, superhauskat ystävät, oudot kahvihetket ja niitäkin oudompi perjantai-ilta, isosisko ja sen poikaystävä, Aamukahvilla-blogi, hämmentävät Tokmanni-reissut, kanttorihommat... Kohta myös aion leipoa Iidan vinkkaamia ystävänpäiväleivoksia.

Kunhan ite selviän ensin YTL:än käsittelystä, oon aatellu kirjottaa postauksen yo-kokeisiin valmistautumisesta ja vinkeistä muutenki ylppäreihin. Mitä kannattaa tehä ja mitä ei, mitkä lukutekniikat on toiminu mulla ja sitä rataa. Tämmöselle postaukselle on varmaan kysyntää, mutta jos sulla on joku mieltä painava kysymys aiheeseen liittyen, niin pistäppä se jo nyt tulemaan! Varmasti joku muu miettii samaa, niin autat ittesi lisäksi kysymällä myös muita. :)

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Tehdään yhdessä hyvää

Tänään pyörähtää käyntiin Yhteisvastuu 2016, jossa kerätään rahaa nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen Suomessa ja Ugandassa. Nuorissa on minun mielestä tulevaisuus, joten tässä keräyksessä lahjoittaminen on kuin rahan pankkiin laittaminen - se tulee tuottamaan myöhemmin enemmän. 

Kotimaassa avun vie perille Suomen Partiolaiset, jotka on ollu minun elämässä iso apu. Tuntuu uskomattomalta, miten paljon partiosta on ite saanu, ja miten paljon voi itse antaa. Sen takia tää keräys on mulle erityisen tärkeä. Tiiän, että Suomen Partiolaiset on sellainen nuorisojärjestö, jolla on konkreettisia vaikutuksia nuoriin, ja osaa auttaa syrjäytymisen ehkäisyssä, vaikka se vaikealta projektilta tuntuukin. Luottavaisin mielin siis lähdin mukaan, ja kirjoitin keräyksen nettisivuillekin oman tarinanikin:

Arasta pikkutytöstä vahvaksi nuoreksi

”Jo 8-vuotiaana tiesin haluavani aloittaa partion niin pian kuin mahdollista, vaikka en tuntenut sieltä ketään aiemmin. Yli kymmenen vuotta myöhemmin olisin milloin tahansa valmis tekemään saman päätöksen, sillä sen pienen tytön päätöstä en ole päivääkään katunut.

Olen varma, että yhdessäkään muussa harrastuksessa en olisi voinut päästä kokemaan näin paljon erilaisia asioita. Olen tutustunut moniin uusiin ja uskomattomiin ihmisiin, vienyt itseäni mukavuusalueideni ulkopuolelle ja oppinut taitoja, joiden avulla selviän tilanteesta kuin tilanteesta. Sen lisäksi, että olen ollut yli 10 000 huivikaulaisen kanssa yli 7 00 kilometrin päässä kotoa juoksemassa kaatosateessa ja nukkunut teltassa kesän pahimmissa ukkosmyrskyissä, olen myös laulanut Tampereen rautatieasemalla Kun tänään lähden -kappaletta reilun parinkymmenen ihmisen kanssa, jotka tapasin ensimmäistä kertaa kaksi päivää aikaisemmin.

Lohduttava olkapää, kuuntelevat korvat

Vaikka olen mukavuudenhaluinen, olen vienyt itseni äärirajoille vaeltamalla kymmeniä kilometrejä koti-ikävästä huolimatta. Olen myös yllättänyt itseni sillä, ettei nuotion äärellä tuntemattomassa saaressa istuminen tuntunut pelottavalta tai epämukavalta, eikä olo ollut kiireinen kuten yleensä. Tuntui siltä, että siinä hetkessä olisi halunnut olla kauemminkin, kuin olisi saanut jotain kauan kaipaamaansa takaisin.

Parasta partiossa ovat kuitenkin olleet ne ihmiset, joiden kanssa olen jännittyneenä kuunnellut metsän keskellä kämpän katolla radiosta jääkiekon MM-kisojen ratkeamista, maannut vanhassa bussissa keltaisessa haalarissa avustamassa lentokoneonnettomuusharjoituksessa ja nauranut kippurassa hauskoille muistoille kehitellen tulevaisuuteen samalaisia seikkailuja. Nuo ihmiset, jotka eivät ole jättäneet minua yksin silloin, kun kaikki muut ovat.

Partiossa en ole koskaan ollut se ”hikke” tai ”läski”, joka olen ollut suurimmalle osalle etenkin ala- ja yläasteiden taitevuosina elämässäni päivittäin pyörineille ihmisille.  Pahimpina ja epätoivoisimpina hetkinä olen löytänyt lohduttavan olkapään, kuuntelevat korvat ja käden, jonka avulla olen noussut pohjalta kerta toisensa jälkeen.

Partiossa olen ollut se tyttö, joka on tiennyt, miten toimia ampiaistenkin aiheuttaman pelon vallassa ja päässyt toteuttamaan ja kehittämään itseäni juuri sellaisena kuin olen tuntematta oloani yhtään huonommaksi kuin kukaan muukaan. Ollut yksi muista – kuulunut ryhmään. Olen pystynyt, osannut ja päässyt tekemään ja kokeilemaan enemmän kuin olisin uskaltanut, eikä kukaan ole ollut sanomassa minulle, miten huono heidän mielestään siinäkin tilanteessa muka olisin.

Partiossa minulla on väliä

Partiossa olen saanut kokea itseni tärkeäksi, merkitykselliseksi ja arvokkaaksi. Ihmiseksi, jonka tekemillä asioilla on väliä. Kun 9. luokalla sain ystäväni kanssa johdettavaksemme viikoittain kokoontuvan partioryhmän, seitsemän ihanaa tyttöä, tiesin ottavani vastuullisen tehtävän vastaan. Tehtävän, joka on luotettu juuri minulle, koska minun uskotaan pystyvän siihen. Seitsemän silmäparin odottaessa sinun osaavan, neuvovan ja tukevan, pääsee itsekin opettelemaan vastuunkantamista aivan uudella tavalla.

Ei minusta silti tullut sitä äitihahmoa, joka jo hetkeä ennen näkee maitopurkin pian kaatuvan pöydällä, jos en siirrä sitä. Minusta tuli se luotettava tuki ja turva, jonka kanssa vanhemmat uskalsivat päästää lapsensa metsään keskustelemaan mieltä askarruttavista asioista, laulamaan ja kasvamaan aina vähän joka kerta, kun yöllä yhdessä yritettiin saada kamiinaa tulille, ettei aamulla paleltaisi. Opin aikatauluttamaan asioita, pitämään huolta toisista, hallitsemaan samanaikaisesti useampia asioita, olemaan esimerkkinä toisille, yrittämään parhaani ja olemaan vähän seikkailumielisempi. Näistä taidoista minulle on ollut hyötyä koulun lisäksi myös töiden saamisessa ja tekemisessä jo muutamassa vuodessa – ja kuka tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan?

Joinakin päivinä tuntuu, että en tiedä, mitä tekisin ilman partiota. Se, olisinko jaksanut lähes koko peruskoulun ajan kestäneen koulukiusaamisen, tulee jäämään mysteeriksi, mutta partiokavereideni – niin lasten, saman ikäisten kuin aikuistenkin – tuki oli korvaamatonta silloin ja olen edelleen. Tällä hetkellä opiskelen lukiossa ja toimin monien muiden juttujen lisäksi myös kouluni opiskelijakunnan hallituksen varapuheenjohtajana. Tähän tiedän pystyväni vain ja ainoastaan partiossa saamani itseluottamuksen sekä organisointi- ja ongelmanratkaisukykyjen takia.

Partio on tarjonnut seikkailun, jonka ansiosta olen kasvanut ihmisenä. Onnellisena voin sanoa, ettei se seikkailu ole vielä ohi.”

 Lisää nuorten tarinoita Suomesta ja Ugandasta voi lukea Yhteisvastuun nettisivuilta

lauantai 6. helmikuuta 2016

Ällösöpöt toripolliisilla


Elämä on ollut yhtä vuoristorataa. Ensin ollaan oltu huipulla, josta ollaan kiljuen ja kovaa vauhtia tultu alas. Noustu taas hitaasti ylös huippua kohti, mutta heti sen saavutettua taas kiljuttu pelosta alas tullessa - ehkä loppumetreillä kiljuttu jopa ilostakin vähän, en ole ihan varma. Pää on ollut myös yhtä sekaisin kuin karusellin jälkeen. Pyörityksen jälkeen oon vaan epämääräisesti haparoinu johonki suuntaan, ennen kun joku on napannut kiinni ja istuttanut penkille huokaisemaan hetkeksi. Huvipuistoissa voi olla hauskaa hetken, mutta hattaraa ei voi syödä mahan täytteeksi, eikä isot pehmolelut tuo onnea. Peilitalossa itsestä saattaa heijastua hauska kuva itsestään ja maailmasta, mutta lopulta sellaiset peilit vaan vääristävät kuvaa niin kauan kuin pysyy siellä.

Oulussa oli kuitenkin huippua. Yhden yön kulttuurimatka alkoi eilen junalla ja tänään tultiin jo kotiin äitin ja mummin kanssa. Koko reissun tarkoitus oli käydä katsomassa teatterissa Taivaslaulua, joka me ollaan kaikki luettu, mutta salaa kyllä odotin oikeasti aika paljon sitä, että pääsin ekaa kertaa käymään Lotan luona. Taivaslaulu oli hieno esitys, jota kyllä ikävästi häiritsi muutama keski-ikäistä naista, jotka puhuivat taukoamatta kovaan ääneen näytöksessä. Ennen väliaikaa tein kuitenkin palveluksen itselleni ja muille lähellä istuneille katsojille, ja pyysin naisia olemaan hiljaa. Vaikka olin ylpeä itestä, niin hävetti niiden naisten puolesta, että 18-vuotiaan pitää alkaa huomauttamaan teatterikäyttäytymisestä tuolla tavalla.

Reissun huippuhetkiä tämän päiväisestä Pannun ruuista ja Roosterin kahveista huolimatta oli eiliset väsyneet naurut Lotan ja Teemun kanssa teatterin jälkeen. Meillä oli hyvää punaviiniä ja lempparisuklaata, joita nauttiessa tuli höpöteltyä kaikenlaista. Tänään oli taas vähän vaikeaa juna-asemalla halata heipat, kun sitä aina hetkittäin muistaa, miten kaipaa letityshetkiä toisen kanssa ja loppujen lopuksi tykkää hymyillä sille, kun toiset ällösöpöilee välillä.

Pian kuitenkin mekko päälle ja kuuntelemaan pitkästä aikaa näiden lempparityttöjen kanssa toivottavasti ainakin niitä sanoja, joita itse voisin myös sanoa.