torstai 28. huhtikuuta 2016

Voimavaravahinko

On hassua, miten paljon kirjotan blogiin onnellisuudesta ja niistä hetkistä, jotka hymyilyttää. Jotenkin sorrun siihen samaan harhaan, jossa todellisuutta kaunistellaan kerta toisensa jälkeen. Annetaan vähän kiiltokuvamainen pinta omasta elämästä. Kerrotaan vaan kaikesta siitä hyvästä, mistä oikeasti saa olla onnellinen, mutta jätetään kertomatta kolikoin toinen puoli.

Rehellisesti sanottuna oon viime viikkoina meinannu taas hajota. Oon tänäkin keväänä vetäny itteni äärirajoille, mutta tällä kertaa itsekin huomasin, että nyt pitää hellittää ajoissa. Kolmiin eri pääsykokeisiin tosissaan lukeminen ja töitä kuus tuntia päivässä ei vaan muiden menojen lisäksi tuntunu (sittenkään) hyvältä yhtälöltä, joten lopulta päädyin karsimaan kaikesta. Oon irtisanoutunu töistä, päättänyt olla panostamatta tänä keväänä enää yhtään enempää psykologian pääsykokeisiin ja kylmän viileästi ilmoittanut, etten tule hoitamaan joitakin mulle kuuluvia hommia ennen toukokuun 28. päivää. Se on vaikeaa, enkä oo tehny niin aiemmin. Mutta voin häpeilemättä sanoa, että edellä mainitut asiat on ollu parhaimpia päätöksiä pitkään aikaan ihan itteni kannalta, ja oon niin helpottunu.

Itselleen on vaikeinta sanoa ei. Kieltää tekemästä jotain, mitä haluaisi. Todeta, että kaikki asiat tulee tehdä omien voimavarojen mukaan, ja myöntää, ettei ne ehkä aina riitäkkään kaikkeen.

Vaikka päivät onkin edellisen Annan päiviin verrattuna tyhjiä ja tapahtumaköyhiä, saan paljon enemmän aikaan. En myöskään enää yhtäkkiä ala itkemään tietämättä syytä, aamulla on paljon helpompi nousta ja illalla levollisempi mieli nukkumaan mennessä. Sitä paitsi aina voin tsempata itteäni sillä, että tuli vastaan mitä tahansa, niin lakki mulle kuitenkin tulee, ja juhannuksena oon säässä kuin säässä Tuulin kanssa tuntemattomassa paikassa täysin huoletta.

Ajatuksia on herättäny myös minun lukion kuvataidediplomityö, jonka oon saanu vihdoin ja viimein valmiiksi. Tein sen valokuvasta ja muistamisesta, mutta samalla haastamalla itteäni toteutin sen videolla. En oo videokuvaaja ja vielä vähemmän leikkaaja/editoija, mutta onneksi se on ohi, ja GLÖMSKA.-videon voi katsoa täältä niin pitkään kuin kehtaan sitä siellä pitää. Pitihän sitä käyä juhlimassa kakulla, kun lukio on nyt niinko oikeasti paketissa.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Turhan vuoden juhlat

Se, mistä tykkään juhlissa, on ehdottomasti ihmiset. Huipputyypeillä saa aina hyvän fiiliksen, ja onneksi mulla onkin lähipiiri semmosia ihanuuksia täynnä. Eilen sai nauraa. Eilen sai juhlia. Eilen sai olla, koska mitään muuta ei tarvita tärkeiden ihmisten kanssa. Paitsi ehkä beerpong, jossa luonnollisesti synttärisankarina olin voittajajoukkueessa (ja itse asiassa heitin voittoheitonkin). Niinko yhdelle ystävälle tänään laitoin viestillä, ihmiset tekee juhlan, ja tunnelma riippuu niin paljon seurasta. Onneksi mulla on nää ihmiset, joiden kanssa tanssin keittiössä Antti Tuiskun Keinutaan-biisiä, jota ei keskeyttäny ees yllättävä letkajenkka. En oo pahemmin järjestäny juhlia kotona kavereiden kesken, mutta onneksi kaikista vanhempien pelotteluista huolimatta ilta oli täydellinen. Ja jos ilta on täydellinen, niin silloin myös onnistuneen yhteiskuvan saa otettua yhdellä otoksella (yllä todistusaineisto).

Yhdeksäntoista on määränä aika turha. Vuosi sitten sitä tuntu pääsevänsä mukaan jotenkin isompiin juttuihin, ja moni asia todellisuudessakin muuttui. Tänään poikaystävän vierestä herätessä yhdeksäntoista ei kuitenkaan tuntunut missään. Se on tullut aika puskista, eikä siihen oo (onneksi) tullu ladattua mitään odotuksia. Mutta jos viimeisen teinivuoden alottaa onnellisena kaikesta juhlien jälkeisestä siivouksesta huolimatta, niin voisin kuvitella, että tästä tulee huippuvuosi.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Voittajan on helppo hymyillä

Onnellisuutta flunssan seassa on ollut aurinko ja kevätsää, mulle kokkaava poikaystävä, uuden työn alottaminen ja siinä onnistuminen, lakkiaismekon ja -kenkien hankkiminen ajoissa, ystävän kanssa ravintolassa käyminen pitkästä aikaa, uus tv-sarjalöytö Alphas, Marimekko, kirjotusten kaatajaiset, tyttöporukan näkeminen pitkästä aikaa ja voitto beerpongissa (voittajan on helppo hymyillä!). Vaikka paljon oon saanu elämästä nauttia, niin kiireistä tekemistä on löytynyt myös partioviikon suunnittelujen puolelta, minkä lisäksi oon vihdoin ja viimein alkanu lukemaan myös pääsykokeisiin. 

Viiminen viikko 18-vuotiaana alko myös positiivisesti vähemmän flunssaisena. Ehkä elämä helpottaa.

torstai 7. huhtikuuta 2016

Flunssa offlineen



Terveisiä varsin inkivääriteenhuuruisesta talosta. Läheisillä kiertänyt kevätflunssa päätti iskeä minuunkin nyt heti töiden alettua, ja alan jo vähän tuskastua tähän niiskutteluun. Sillon, kun tuli vielä päivät istuttua koulussa, kipeänä oleminen ei ollu niin iso murhe. Nyt kuitenkin töiden lisäksi ois pitäny alottaa pääsykokeisiin lukeminen, mutta voimat ei oo millään riittänyt. Lukusuunnitelmaa tehdessä oksennus kävi suussa, joten suunnitelmat vaihtui selviytymiseen. Ja töistä ei oo auttanut olla ekalla viikolla pois, joten oon aina päivän aluksi nostellut työpöydälle selviytymispaketin, jonka voimalla oon pitänyt äänen elossa aina aamusta alkaen. Iltaisin me ollaan äidin kanssa kahdestaan kotona ollessa niiskuteltu sitten yhdessä ja naurettu ääni käheinä ihan pöljille jutuille - minkäs sille voi, jos on pää täynnä räkää ja ajatukset kulkee hitaamman puoleisesti. Yhteisiä hetkiä on löytyny myös sarvikuonolla huuhtelusta, oksennusvadin etsimisestä ja erilaisten poppaskonstien kokeiluista.

Tärkein juttu, millä sais parannuttua varmasti, on kuitenkin lepo. Sitä on helposti alkanut taas unirytmi kääntyä ihan hulluksi, kun oon yötä myöten valmistellu meidän lippukunnan uudistettuja nettisivuja. Kun lopulta oon päättynyt sänkyyn, oon vielä hyvän tovin räpläilly puhelinta - ryhmäkeskustelu räjähtää viesteistä, Instagramissa on mennyt paljon ohi, Snapchatin My Storyt on selailematta ja kaiken lisäksi minusta on tullu HS.fi-uutisaddikti. Vaikka lopulta yrittäisinki levätä ja nukkua, unen saamisessa kestää. Hemmetin sininen valo.

Siksi offline-aika klo 22-07 kuulostaa nyt aika hyvältä. Eilen jo yritin, ja jos rehellisiä ollaan, niin huomaamattani jo 22.05 selailin Facebookia. Anna, puhelin pois. Yritä ees. Ja äiti ainakin jaksaa muistuttaa - ehkä ihan hyvä vaan.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Stockmannin kello on pieni


Hyvä vinkki pääkaupunkiseudulla liikkumiseen on, että älä sekota paikkojen nimiä varsinkaan sillon, kun jonkun pitäis tulla hakemaan sinut jostain. Vaikka Tapiola ja Tapanila kuulostaa aika samalta ja (ainakin minusta) ihan ymmärrettävästi menee sekasin, niin niillä on aika selvä ero. (Sori siitä Tuuli.) Toinen kätevä vinkki on, että harmaa sadepäiväkin näyttää paljon valosammalta Fazerin täydellisen kakkupalan jälkeen. Kolmas vinkki koskee sallittuja lentokoneeseen vietäviä asioita: donitsit on ihan okei, joten palan Arnoldsia voi helposti kuljettaa Rovaniemellekin käsimatkatavaroissa - tosin vähän liiskaantuneena ehkä.

Olin Helsingissä ens kesän finnjamboree Roihun kuvaustiimin tutustumis- ja harjottelupäivässä. Ihmiset on se juttu, josta tykkään eniten kaikenlaisissa reissuissa etelään. En vaan tavannu uusia kuvaajatuttavuuksia kuvaillessani itteä kuvan avulla vaaleanpunaiseksi hötöksi, vaan tapasin myös ihania ja tärkeitä partiokavereita aiemmilta seikkailuilta. Se, missä Adan kanssa vaihettiin urakalla kuulumisia ja ajatuksia yleisesti, Tuulin kanssa luotiin selviä säveliä tulevaisuuteen kello kahdeksan nolla viidestä ja niin edelleen. Kaikessa ja kaikissa on jotain ihan erilaista kuin kotona Rovaniemellä. Vaikka lappilaisuus onki pinnalla tavallista enemmän, ja siitäkin on tullut puhuttua vaikka kenen kanssa maailmaa valtaavan tulevaisuuden lähestyessä.

Onnellisuutta Helsingissä ollessa tähän aikaan vuodesta on myös se, että sinne voi huoletta ottaa mukaansa Palladiumit (joiden peseminen on mulle vielä mysteeri) ja ohuemman sievän kaupunkitakin. Kynnenaluset saattaa olla ehkä tavallista hiekkaisemmat Helsingin jälkeen, mutta kotona on aina kuitenkin vastassa kynsiharja ja suuret lumikasat.