keskiviikko 31. elokuuta 2016

Haukottelijan haihatusta


Tiiättekö sen fiiliksen, kun jotenkin kaikki ärsyttää ja mikään ei tunnu menevän hyvin? Väsyttää, eikä koskaan tunnu levänneensä tarpeeksi? Siltä minusta tuntuu just nyt.

On surkuhupaisaa muuttaa remonttia pakoon taloon, jossa tehdään kattoremonttia. Iltavuoron jälkeen unet tuntuu jäävän aina kovin lyhyeksi, koska heti töiden jälkeen ei tunnu tulevan uni millään, mutta aamulla herää aina siihen todellisuuteen, että remppamiesten työpäivä alkaa klo 8.00. Ensimmäisen tunnin ajan jyske on valtava (koska minun tuurilla rivarin kattoremppaa tehdään just minun huoneen päällä nyt, kun ollaan täällä), mutta sitten se hiljenee, kun on aamupäiväkahvien aika. Yksittäisten vapaapäivienkään aikana ei ehdi nukkua, kun joskus kaikki jutut on pakko saada tehtyä, eikä muulloin tunnu olevan aikaa.


Väsyneenä sitä tietenki huomaa myös olevansa ärtyneempi. Eilinen työpäivä meni haukotellessa, mutta myös hämmästellessä, miten tylysti ihmiset osaakaan käyttäytyä toisilleen. Eikä muiden ihmisten tylyyttä ollut vaan töissä, vaan ihan joka päivä esimerkiksi liikenteessä. Toisten käyttäytyminen ottaa aivoon vaan enemmän, kun ite liikkuu parin tunnin unilla. (Toisaalta myös syystä, koska tänään mopolla ajellessa joku autoilija taas päätti vaarantaa turvallisuutta ihan vaan sen takia, että hänhän ei mopon perässä aja.) 

Sitä pitäis ottaa itteään niskasta kiinni ja keksiä jotain uutta, joka piristäis. Mennä ajoissa nukkumaan ja vaikka laulaa vähän enemmän. Viettää useammin töidenkin jälkeen aikaa perheen kanssa - muulloinkin, kun joku tulee reissusta ja kertoo viinilasien ääressä tarinoita Venäjältä innokkaasti karttaa heiluttaen. Tai vaikka käyttää vapaapäivä johonkin muuhun kuin Netflixin tuijottamiseen - vois vaikka mennä vihdoin käymään siellä Vaattunkikönkäällä, ennen ko lumi on taas maassa. Joko mennään?

tiistai 23. elokuuta 2016

Etelästä evakoitumiseen ja kangaspalaan


Sen sijaan, että eläisin pelkästään kilohintojen ja kalojen päiden maailmassa, otin pari viikkoa sitten yöjunan etelään. Ensimmäisen yöjunani istumapaikalla (ja seuraava päivä oli sen mukainen). Joinakin päivinä sitä ihmettelee, miten ympäri Suomea löytyy tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa on mukava viettää iltaa, eikä ajattele, että yöjunassa istuminen niiden tyyppien takia ois täysin turhaa (vaikka mieluiten oisin skipannu aamuysiltä liiallisen shoppailun). Onnea on, että alle vuoden päästä niiden ihmisten näkeminen ei kuitenkaan oo ihan samanlaisen urakan takana.


Pelkästään tärkeät ihmiset ei oo yllättäny minua viime aikoina. Oon jotenki hämmentyny siitä, miten oon päätyny tilanteeseen, jossa kuljen iltavuoroihin painottuvassa kokopäivätyössä. Äidin sanoin oon päässy lähemmäs "oikean aikuisuuden arkea", jolloin nopeasti tapaamisten sopiminen ei onnistu ja elämää joutuu suunnittelemaan entistä enemmän etukäteen. Välillä se tuntuu hassulta, ettei enää ookkaan kesätyöntekijä tai harjoittelija, vaan ihan oikeasti töissä. Siinä suhteessa oon kuitenkin onnekas, että välivuosi ei alkanut tyhjän päällä - kaikessa uudessa on kuitenkin totuttelunsa, ja ainakin minun työssä vielä opettelunsa (koska kuinka moni 19-vuotias tunnistaa kaikki kalafileet, osaa arvioida tasan 500 grammaa muikkuja silmämääräsesti tai onnistuu enemmän ja vähemmän fileroinnissa). Eniten ajatustyötä pitää kuitenkin tehdä sen eteen, etten nää kavereita enää päivittäin koulussa niinko muut ja sen myötä missaan varmaan paljon, vaikka samaan aikaan saan myös itse.


Ettei elämä kävisi kuitenkaan ykstoikkoseksi tai helpoksi töiden ja oman sängyn välillä, vaihdoin oman sänkyni vuodesohvaan luultavasti kuukaudeksi. En oo koskaan muuttanut, joten tuntu hassulta tyhjentää talo (kuvitelkaa omakotitalo täynnä tavaraa 20 vuoden edestä) ja laittaa ovi kiinni niin, että mukana on oikeasti vaan kaikki se, mitä tarvitsee arjessa elämiseen. Ehkä muutama kirja ja leffa pääty viihdykkeeksi, mutta parin päivän jälkeen ero pianosta tekee jo tiukkaa. Vesivahingon seurauksena oon tehny tuttavuutta uusiin naapureihin, vaikka auton vaihteiden sanoessa itsensä irti keskelle heidän pihaa, vastaanotto ei kuitenkaan ollut kovin lämmin. Sanonnasta huolimatta aion kuitenkin pittää sekä pään että sydämen lämpimänä. Siksi vapaapäivä on hyvä käyttää vanhan kaverin kanssa lounasteluun, päätä ilmojen kylmetessä lämmittävän pipon hakemiseen ja Marimekolla unelmalaukun sekä ensimmäisen kangaspalan ostamiseen.

lauantai 6. elokuuta 2016

Eino ja Edith

Mua suutele kerran ja suutele kaks
ja suutele kertaa monta!
Me tahdomme uskoa eilistä unta
ja huomenta huoletonta.

Kun pääsi sä painat mun rinnalleni,
niin koskien kohinan kuulet.
Ja aaltojen kansa kun suutelee,
niin hurmehissa on huulet!

Eino Leino






Minun sieluni

Minun sieluni ei voi kertoa eikä tietää mitään totuutta,
minun sieluni voi vain itkeä ja nauraa ja vännellä käsiään;
minun sieluni ei voi muistaa eikä puolustaa,
minun sieluni ei voi harkita eikä näyttää toteen.
Lapsena minä näin meren: se oli sininen,
nuoruudessani kohtasin kukan: se oli punainen,
nyt istuu vierelläni muukalainen: hänessä ei ole väriä,
mutta en pelkää häntä enempää kuin neito pelkäsi louhikäärmettä.
Ritarin tullessa neito oli punainen ja valkoinen,
mutta minun silmieni alla on mustat renkaat.

Edith Södergran

- - - - - - - - - - -

Päätin vaihtaa Netflixin hetkeksi kirjoihin. Runokirjoihin.

maanantai 1. elokuuta 2016

Täällä, här, here


Tykkään tosi paljon aina syksyn tulemisesta. Siinä on kesäiltoihin verrattuna aina tietynlainen ero, vaikka en mikään kynttiläfiilistelijä olekkaan tai nauti aina kylmenevästä säästä. Syksy tuo yleensä mukanaan jotain uutta, ja oon aina ollu ihan innoissani ostamassa uutta kalenteria ja kouluvaatteita uusista tusseista ja vihoista puhumattakaan. Tuntuu vähän hassulta, mutta tänä vuonna saan jopa harkita, ostanko kalenterin nyt vai vasta joulun jälkeen, kun edellinen oikeasti loppuisi. Syksy on kuitenkin tavallaan todellinen uuden vuoden aloitus, joten varmasti sorrun ostamaan kalenterin nyt.

Kamalinta tässä syksyssä on kuitenkin sen tuoma luuseriolo, josta oon varmasti jokaiselle maininnu viime aikoina, eikä se jääny varmaan epäselväksi edellisenkään postauksen jälkeen. Ehdottomasti pahinta on kuitenkin se fakta, etten muutakkaan omaan asuntoon nyt syksyllä. Opiskelupaikatta jäämisen kyllä nielen, mutta jotenkin Vuokra-asunnot Helsinki -ryhmän ilmoitukset Facebookissa ja kesäöiset Google-hakusanat asunnosta pistää sydämeen. Tuskastumista ei myöskään auta se, että moni ympärillä olevista ihmisistä muuttaa tai se, että mennään vanhempien kanssa parin päivän päästä IKEA:an. Se ois voinu olla se reissu, kun mulle ostetaan omaan asuntoon tavarat, mutta ehkä sitten vuoden päästä. Pian kotona vesivahingon tuhojen seurauksena alkava suuren suuri remonttikaan ei hirveästi houkuttele jäämään.


Tuntu ihan uskomattomalta tajuta viime viikolla se fakta, että on oikeastaan minun valinta asua täällä. Vanhempien luona. Lapsuudenkodissa. Rovaniemellä. Lapissa. Täällä. Kukaan ei pakota minua jäämään, mutta - ainakin toisinaan - järkevästi ajattelevana ihmisenä oon itse päättänyt, ettei oo järkevää muuttaa vuodeksi omaan asuntoon Rovaniemellä (koska täältä sain töitä, niin en muuallekkaan lähde), jos voi vanhempien luona asumalla säästää töistä saatavat rahat. Helsinki on ja tulee olemaan kallis, joten uskon, että rahaa syrjään vuoden laittamalla pystyn opiskeluvuosinakin nauttimaan vähän enemmän ja panostamaan niihin asioihin, jotka on tärkeitä (niin kuin oikea kahvi, hyvä wc-paperi ja Fazerin suklaa). 


Älkää ymmärtäkö väärin, tykkään Rovaniemestä ja ylipäätään Lapista paljon, eikä vanhempienkaan kanssa oo vaikea tulla toimeen - kaikki on siis ok. Haluan Helsinkiinkin opiskelemaan siksi, että saa ensin etäisyyttä tähän elämään, koska joskus Lappiin kuitenkin palaan. Tahdon palata. Täällä on ihanaa. Mutta tiiättekö, haluaisin kokeilla kovasti kliseisiä omia siipiä. Laittaa sänkyyn varastossa paketissa odottavat Marimekon lakanat, juoda aamukahvin ihan omista Runo-astioista ja täyttää keittiön Muumi-purkit ihan millä jutuilla ite haluan. (Mulla siis on jo käytännössä astiasto, pyyhkeet ja muut mukavuudet ihan vispilästä lähtien odottamassa muuttoa, joka ei nyt vielä hetkeen oo ajankohtanen.) Tahtoisin niin paljon, mutta samaan aikaan kiellän ihan ite itteäni tekemästä niin.

Mutta se on järkevää. Toisin kuin asuntokuvien selaaminen Tumblrista (josta nämä postauksen kuvat on, ja josta minut löytää täältä) tai Pinterestistä (jossa tein ihan asuntotaulunkin, klick!). Se se vasta on typerää.